Ajattelin et mä en ikinä selviis siitä, kun me erottiin. Näköjään oon. Pystytään puhumaan asioista niinku ne on. Ennen ei pystytty. Mä ajattelin et M:n kans ois vaikeeta puhua tai saatika nähdä sitä. Ei se ollukkaa niin vaikeeta. Pakko mun on myöntää että mulla on sitä ikävä ja aina kun jutellaan niin tulee mieleen se aika kun me seurusteltiin.. Mut nyt on uudet tuulet. Sillä on uus ja mulla on uus. Ehkä me ei vaan kuuluttu yhteen, riideltiinhän me paljon ja petettiin toisiamme. Sanottiin vaan et mä rakastan sua. Mut tarkottiko kummatkaan sitä loppujen lopuks.. En mä usko.. Kai se tuli refleksistä. Kyllä mä siitä välitin, mut en mä oikeen osaa sanoa rakastinko mä sitä loppujen lopuks..

Mä en oo näköjään syntyny kirjottaa mitään tämmöstä, mut tää taitaaki olla ainut paikka missä saan päästää ittestäni kaikki murheet pihalle.. Ehkä tällä tavalla käsittelen kaikkea surua.. Parempi tää on, kun se mitä ennen tein. Siitä ei tarvii varmaan edes mainita, luulen että kaikki ymmärtää mitä meinaan.

No joulu meni ja tulee taas ensvuonna. Ei joulutkaan tunnu enää miltään niinku ennen. Siis tottakai on kiva viettii perheen kans aikaa ja saada lahjoja ja antaa niitä, mut jotain siinä on miks joulu ei oo enää joulu. Näin mä faijaakin. Ajattelin että ei se kummiskaa soita, joka olis ollu parempi. Silti se soitti ja pyys että lähen sen kans viemään faffan haudalle kynttilän. Kummallakaan ei oikeen ollu minkäänlaista sanomista toisillensa mun viime aikasten tempausten takia.. Mut sit se alotti, ku luulin et "okei, asioista ei puhuta enää, parempi niin." Se rupes mulle puhumaan siitä että on ite käyny mun ikäsenä samanlaisen huumehelvetin läpi ja eikä halua et ite joudun siihen.. Se kyseli miten mulla menee mutsin kans jne. Vastasin että ei sen tarvii olla enää huolissaan, mä en koske huumeisiin enää. Sanoin mutsista sen verran et asiat on sovittu, vaikka oikeesti kaikista asioista ei ole vielä edes puhuttu.. Kaikki aikanansa.. Mä arvasin että sillä on jonkilainen taka-ajatus kun se haki mut.. Mä tiesin että se rupee saarnaamaan. Mä en olis jaksanu kuunnella, mut joskushan se senki saarna oli kestettävä.

Mä voin sen sanoa että virheistänsä oppii. Mä ainakin opin. Mä ymmärrän miks ne teki mulle näin. (mutsi ja faija siis) Onneks tekiki, ei sitä tietäis mis mä tälläkin hetkellä olisin jos ne ei olis puuttunu mun asioihin.

Mun hyvä ystävä kirjotti ton eräälle sivulla. Mulla on pakkomieli lukee se koko ajan.. Ja joka kerta mulla tulee itku..

Mä tiedän miks K on kirjottanu ton ja mulle tulee aina syyllinen olo. Ehkä tota tekstiä ei olis jos en olis sinä päivänä menny J:n ja K:n luo. Sanonta "Kännis on kätsää" pitää todellakin paikkansa, mutta harvoin sitä silloin tossa tilanteessa, missä olin, muistaa.

Kaikki alko siitä kun pelattiin pullonpyöritystä räsypokan säännöillä. Siinä vaihees ei mikään tuntunu miltään ja silloin ei tullu mietittyy seurauksia. En mä ajatellu mitä sinä yönä tapahtuis. No asiat eteni asiasta toiseen ja yhtäkkiä mä aamulla heräsinki J:n vierestä. Siinä vaihees mä rupesin kelaan asioita edelliseltä illalta ja menin ihan shokkiin. Mä en tajunnu miten saatoin tehdä niin. Perjaate on se että toisen omaan ei kosketa ja siitä mun piti pitää kiinni, no toisin kävi. Mä puin vaatteet päälle ja lähin vessaan. Mun kädet tärisi ja mulla päässä vaan pyöri sana "miks". Mut mä en ikinä löytäny mihinkään oikeeta vastausta. Mä lähin vessasta kattomaan missä K on. Mä en löytäny sitä. Mä yritin soittaa. Mä kuulin kun sen puhelin soi. Silloin mä ajattelin et okei, marssin sen luo ja pyydän anteeks reilusti. Mä menin sinne huoneeseen ja huomasin että K ei ollut siellä, siellä oli vaan J. Se oli jo heränny. Niin mä menin istuun sen viereen sängylle. Me istuttiin siinä ja oltiin hiljaa. Kumpikaan ei kattonu toisiinsa, saatika sanonu sanaakaan moneen minuuttiin. Ne oli mun elämäni pisimmät minuutit. Sit mä avasin suuni ja sanoin " K ei ole täällä." J katsoi mua ja oli hämmentyny. Ei me asiasta sen jälkeen puhuttu, kummallakin varmaan pyöri vaan päässä että se oli puhdas virhe ja se ei toistu enää. Mä sit jäin J:n luo. Illalla ovikello soi ja sinne tuli meidän yhteisiä ystäviä. Ne kyseli missä K on. Ei me voitu sanoa. No onneksi myöhemmin K tuli sitten. Mun oli takotus hyökätä sen kaulaan ja sanoo että se pelästytti mut ihan perseettömäks, mut kun näin sen.. Mä en voinu tehä enää mitään, mun jalat ei kantanu ja ääni värisi. Mua kadutti. No J ja K meni selvittämään asiat ja sit K keräsi tavaroitansa reppuun. Mä en silloinkaan uskaltanu sanoa mitään. Se lähti ovelle, mä lähin sen perään. Poltettiin siinä röökit ja mä pyysin anteeks ja halasin sitä. Se halas takas. Ainut mitä mä muistan koko sekavasta tilanteesta oli se että mä itkin, ja paljo. K:llakin tais tulla muutama kyynel. Se kerto lähtevänsä takas ja että se ja J oli eronnu. Mä menin ihan hiljaseks. Siinä vaihees mul pyöri vaan pääs että mä tän oon aiheuttanu. Mun pitää tehä jotain. Mut mä en pystyny. Mä seisoin siinä hiljaa ja katoin kun se lähti.

K, mä oon pahoillani vieläkin. Anteeks.